Romaanihenkilön humala
Kohmeloinen mies astuu pariisilaiseen baariin ja pyytää baarimikkoa sekoittamaan drinkin, jota ”se pirun (bloody) Mary ei pysty haistamaan”. Mies on Ernest Hemingway ja syntymässä on tomaattimehusta, votkasta, sitruunamehusta ja mausteista koostuva drinkkiklassikko. Tarinan todellisuuspohjaa on usein epäilty, mutta se kuvaa kuitenkin hyvin sitä, miten amerikkalaiskirjailijasta kasvoi elämää suurempi hahmo, jonka elämäntarinassa totuus ja legenda menivät iloisesti sekaisin.
Voimiensa päivinä kirjailija saapuu vuonna 1944 ensimmäisten amerikkalaisten joukossa vapauttamaan Pariisia, mikä hänelle tarkoitti Ritz-hotellin viinikellarin evakuointia. Legendaa pönkittävät myös lukemattomat tarinat Key Westin ja Havannan baarikierroksista ja kirjailijan yli-inhimillisestä kyvystä kestää valtavia määriä alkoholia. Lopulta Hemingwayn kohtalo oli kuitenkin kuin kreikkalaisesta tragediasta, missä sankari sortuu tuhoon: Hemingway teki itsemurhan 61-vuotiaana kärsittyään pitkään vaikeasta alkoholismista ja mielenterveysongelmista.
Suomen Hemingway oli tietysti Pentti Saarikoski, jonka ironisesti nimeämään ”tieteelliseen alkoholismiin” perustuva elämäntapa vei hautaan vain 45-vuotiaana. Saarikosken kohdalla juominen ei ollut samanlaista kuin Hemingwayn elämää syleilevä juhliminen, vaan ainakin kirjojen perusteella sitä leimasi usein yksinäisyys ja synkkyys. Esimerkiksi Kirje vaimolleni -teos herättää kysymyksen: voiko 30-vuotiaalla miehellä todella olla noin kurjaa dublinilaisessa pubissa?
Charles Bukowski on kuitenkin se kirjailija, jonka elämässä ja tuotannossa alkoholi ja kirjoittaminen kietoutuvat täydellisesti toisiinsa. Pitkälti omaelämänkerrallisissa teoksissaan Bukowski kuvaa alkoholistien ja muiden syrjäytyneiden elämää alter egonsa Henry Chinaskin silmin. Chinaski on myös päähenkilö Bukowskin käsikirjoittamassa Barfly-elokuvassa, jonka ongelmia Bukowski kuvasi seuraavasti: ”Näin käy, kun sen paremmin elokuvan ohjaaja kuin pääosan esittäjäkään ei ole alkoholisti.” Kokemusasiantuntija Bukowskia kismitti se, että elokuvan eräässä kohtauksessa Chinaski lähtee rahojen loputtua naisystävänsä kanssa baarista puolikkaan olutpullon jäädessä baaritiskille. Yksikään juoppo ei ikinä olisi jättänyt juomatta oluttaan loppuun, Bukowski muistutti.
Chinaski ei ole ainoa romaanihenkilö, jonka suhde alkoholiin on vähintäänkin läheinen. Turun suuret pojat tällä saralla ovat tietysti Reijo Mäen yksityisetsivä Jussi Vares ja Mika Waltarin Mikael Karvajalka– ja Mikael Hakim -romaaneista tuttu Antti Tykinvalaja. Vares viettää muutamassa romaanissa niin paljon aikaa pubeissa oluttuopin ja jaloviinan äärellä, että lukija alkaa pelätä rikosten ratkaisemisen vähintäänkin vaarantuvan. Antti on puolestaan perinteisen suomalaisen juomakulttuurin arkkityyppi: hiljainen ja säyseä mies, joka humalassa sortuu tyhmyyksiin ja tappelemaan, mutta tekee sitten selvittyään nopeasti unohtuvan lupauksen, ettei enää milloinkaan koske päihdyttäviin juomiin.
Vielä Anttia muistettavampi elämäntaitelija on toinen Mika Waltarin luomus: Komisario Palmun erehdyksen monimiljonääri Bruno Rygseck, joka parantelee krapulaansa absintilla, eikä ole täysi-ikäiseksi tulonsa jälkeen ”nähnyt selvää aamua, ei päivää eikä iltaa”.
Palataan vielä drinkkeihin. Vaikka tarina Hemingwaystä ja Bloody Marysta saattaa olla sepitettä, niin kahden drinkin maailmanmaine on varmuudella lähtöisin kirjallisuudesta. Ilmeisin on tietysti James Bondin martini (tosin asiantuntijoiden mukaan se pitäisi valmistaa juuri päinvastoin kuin Bond vaatii), mutta lähes yhtä legendaarinen on Philip Marlowen gimlet, joka sisältää puolet giniä ja puolet sokeroitua limemehua ja päihittää kunnon yksityisetsivän mukaan maussa martinin milloin tahansa. Marlowe kuvailee gimlet-hetkeään tavalla, joka on kuin sanataiteeksi muuntunut Edward Hopperin maalaus: ”Haluan nauttia sen hitaasti. Illan ensimmäinen hiljainen drinkki hiljaisessa baarissa – se on ihanaa.”
Teksti: Matti Mäkelä
Piirros: Ulriikka Lipasti
Turun Kirjamessut ja Turun Ruoka- ja Viinimessut Messukeskuksessa 29.9.-1.10.
