Värikkäiden lippujen alla
Huumaavan auringonpaisteen takia keväinen viikonloppu Tallinnassa nostaa ensinnä pinnallisen, mutta sitäkin hauskuuttavamman vaikutelman: ihan kuin Turussa. Linnaa, kirkkoa, huomiota herättävän huippumuodikkaasti pukeutuvia kaunottaria ja kielikin muistuttaa kuulolta Turun murretta. Vuosisatoja vanhat kauppasuhteet ja itsetietoinen kaupunkimentaliteetti näkyvät. Tallinnan vanhaan kaupunkiin kävellessä ensimmäisenä tulee vastaan Turun torilta aloittaneen nakkikioskin etäispääte. Ja tallinnalaisessa ostoskeskuksessa on matkailumessut, joiden nimeä voisi käyttää kesäisen perjantai-illan katusuhaamisesta Turun keskustassa: reisiralli.
Mutta huulenheiton lisäksi tuli vakavampaakin ajateltavaa. Viron ylpeyden, Kumu-taidemuseon kevätnäyttely esitteli Turun taidemuseon aarteita. Turun taidemuseon merkkiteosten katseleminen Tallinnassa herätti kyynikossakin nationalistisia tuntemuksia. Tuli melkein ääneen myhäiltyä. Vitriineissä oleva museon esineistö, Turun Taideyhdistyksen puheenjohtajan kokousnuija (tutunnimiseltä kultasepältä), museon ensimmäinen telefooni, vanhat valokuvat ja muu rekvisiitta, tuo kaikki oli yhtäkkiä oikeasti pyhäinjäännöstavaraa.
Kumun ajallisten kerrostumien tutkiminen tuo naapureiden menneisyyden ihan lähelle: kuvataiteelliset virtaukset tuntuvat mukavasti tutuilta omasta taidehistoriastamme, mutta kuitenkin hieman eri tavalla tulkittuina. Suurin ero onkin lähihistorian taiteessa, kun esiin piirtyvät sekä suoraviivainen neuvostotaide että erilaiset tavat väistää sitä. Yksi Kumun hienoja oivalluksia on korkea puhuvien päiden sali, jossa kokoelmien kasvopystit puhuvat kävijälle. Ihmisten historia, täynnä naisten, lasten ja miesten ääniä eri vuosisadoilta, eri korkeuksilla tai katsojan silmien tasalla. Museotilan ikkunasta viereiseen saliin kurkistaa seinän reunimmaisin pää, Leninin tuttu nuppi, joka saa yhtäkkiä ajattelemaan Turun museomäen rinnettä.
Vastavuoroisesti kesäksi Turkuun purjehtii Stalinin ajan virolaisen kuvataiteen näyttely. Turkulaisellakin taiteella oli 1970-luvulla vasemmistoradikaalivaiheensa ja stallarikautensa. Turun taidemuseon virolaisen taiteen näyttely paljastaa kuitenkin olennaisia eroja. On eri asia, noudattaako ajan henkeä vapaaehtoisesti vai pakolla – onko todellisia vaihtoehtoja vai vallitseeko pakollinen konsensus.
Ja kun Suomen entisessä pääkaupungissa menee katsomaan Viron stalinistista taidetta ja museomäelle kiivetessään ohittaa Leninin patsaan, alkaa hiljaa mielessään jossitella. Edesmennyt sosiologi Seppo Toiviainen kirjoittaa Kaksi kirjaa – ja se kolmas -nimisessä, julkaistussa kirjeenvaihdossa kollegalleen Matti Virtaselle: ”Luulen, että ns. arkijärki kaihtaa kovasti jossittelua, pelkää sitä; ajatuksettomassa arjessa tyydytään ajattelemaan, että niin piti tapahtua kuin tapahtui, menneisyyden ’toiset vaihtoehdot’ tuntuvat pelottavilta ja käsittämättömiltä. Ja kuitenkin jokapäiväinen päätöksenteko on olennaisesti jossittelua, sama koskee myös menneisyyden päätöksentekotilanteita.”
Teksti: Anna Kortelainen
Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kirjailija.
Punaste lippude all – Stalinin ajan taidetta Viron taidemuseon kokoelmasta Turun taidemuseossa 31.8.2008 asti.
